Apperseption eli itsetietoisuuden käsitteellä on Kantin filosofiassa ratkaisevan tärkeä merkitys. Kantin filosofia perustuu mielen tutkimiseen, ja sen syvin perusta on ylemmän kognitiokyvyn analyysi Puhtaan järjen kritiikissä. Ylempää kognitiokykyä määrittävä piirre on niin Kantille kuin hänen aikalaisilleenkin itsetietoisuus. Itsetietoisuutta tarkoittava sana ’apperseptio’ juontuu latinasta, ja se kuvaa hyvin itsetietoisuuden yhteyttä havaintoon (lat. perceptio). Leibnizin ja Wolffin filosofiassa apperseptio on tarkkaa havaintoa. He eivät pitäneet sitä mielen perustavana kykynä, vaan ominaisuutena, joka ihmismielellä on havainnon lisäksi ja sen ylittäen.

Mieltä tutkivalle filosofialle itsetietoisuus on luonnollisesti koko tutkimuksen ennakkoehto. Mieltä ei voi ottaa ajattelun kohteeksi, jos ei ole tietoinen sen olemassaolosta. Mieltä koskeva tutkimus voi kuitenkin lähteä liikkeelle eri tavoin ja oletuksin. Wolff aloittaa ihmismielen tutkimisen erottamalla toisistaan tietoisuuden havainnon kohteista ja itsetietoisuuden. Molemmat tietoisuuden lajit perustuvat Wolffin mukaan erottamiseen. Tietoisuus havainnon kohteista on kohteiden erottamista toisistaan, ja itsetietoisuus on itsen erottamista havainnon kohteista. Jälkimmäinen edellyttää Wolffin mukaan edellisen, eli itsetietoisuus on mahdollista vain, jos mieli pystyy erottamaan havainnon kohteet toisistaan. Kant hyväksyy tämän käsityksen havaintotietoisuuden ensisijaisuudesta, jos itsetietoisuudella tarkoitetaan empiiristä tietoisuutta omasta olemassaolosta. Kant ei kuitenkaan hyväksy Wolffin käsitystä havainnosta, vaan Kantin mukaan havainnon kohteiden erottaminen toisistaan edellyttää perustavan itsetietoisuuden kyvyn, jota hän kutsuu transsendentaaliseksi apperseptioksi.

Kant siis erottaa toisistaan transsendentaalisen ja empiirisen itsetietoisuuden. Transsendentaalinen apperseptio on hänen mukaansa ylemmän kognitiokyvyn edellytys. Ajattelukyky perustuu siis erityiseen itsetietoisuuden transsendentaaliseen kykyyn, jonka toiminnasta mieli ei voi olla suoraan tietoinen. Tämä käsitys ei ole aivan uusi, sillä Johann Merian oli kritisoinut Wolffin käsitystä apperseptiosta erottamalla ideoita koskevan apperseption ajattelevan mielen omaa olemassaoloa koskevasta apperseptiosta. Merianin kritiikki perustuu ideaoppiin, kuten Wolffin filosofiakin, mutta Merianin mukaan kyky erottaa havaintoidea toisesta havaintoideasta edellyttää apperseptiota kummastakin ideasta. Tämä apperseptio kuitenkin edellyttää Merianin mukaan apperseption omasta olemassaolosta, jota hän kutsuu alkuperäiseksi apperseptioksi. Tämä apperseptio ei kohdistu mieleen vaan on mielen sisältöihin kohdistuvan apperseption lisä.

Merianin esittämässä kritiikissä Wolffin käsitystä kohtaan on yhtäläisyyksiä Kantin käsityksen kanssa. Kant ei kuitenkaan hyväksy ideaoppia. Ylempi kognitiokyky ei Kantin mukaan perustu tietoisuuteen mielen omista ideoista, vaan havainnon kohteena ovat mielen ulkopuoliset kappaleet. Vaikka näiden kohteiden olemassaolo on Kantin mukaan mielestä riippuvaista, ne eivät silti ole mielen sisältöjä vaan ulkoisia kohteita. Merianin esittämää kritiikkiä Wolffin käsitystä kohtaan voi silti pitää Kantin kopernikaanisen vallankumouksen näkökulmasta osuvana. Kant näet ajattelee Merianin tavoin, että kaiken ajattelun edellytyksenä on alkuperäinen apperseptio, joka on havainnosta riippumaton mielen akti. Kant kutsuu tätä alkuperäistä apperseptiota transsendentaaliseksi apperseptioksi, ja se on hänen mukaansa havainnon edellytys. Hänen perusteensa tälle käsitykselle liittyy havainnon ykseyden ongelmaan.

Leibnizin ja Wolffin käsityksen mukaan havainto on representaatio, joka sisältää moninaisuuden yhdessä. Wolffin mukaan havainto on kognition ensimmäinen akti, jolla mieli muodostaa moninaisuuden sisältävän representaation, ja apperseptio on kognition toinen akti, jolla mieli tulee tietoiseksi havainnosta. Havainnon kohteella on tämän käsityksen mukaan ykseys, koska sielu on yksinkertainen substanssi. Ykseyden ongelmalle on siis Leibnizin ja Wolffin filosofiassa helppo ratkaisu. Kantin kopernikaanisen vallankumouksen mukaan havainnon kohde ei kuitenkaan ole mielen sisältö eikä myöskään mielestä riippumattoman todellisuuden osa, joten sen ykseys on hänelle ratkaisua vaativa ongelma. Tähän ongelmaan hän tarjoaa ratkaisuksi alkuperäisen apperseption transsendentaalisen kyvyn. Transsendentaalinen apperseptio on siis Kantin filosofiassa havainnon edellytys, vaikka havainto puolestaan on empiirisen itsetietoisuuden edellytys.

On kuitenkin huomattava, että havainto ei Kantin mukaan ole intuitiivista kognitiota vaan kognitiota, jossa transsendentaalinen apperseptio on lisännyt intuitioon käsitteellisen muodon. Havainto perustuu siis alemman kognitiokyvyn representaatioihin, joilla on oma ykseytensä, mutta nämä representaatiot ovat mielen sisältöjä, eivät ulkoisia kohteita, joiden havaitseminen on edellytys sille, että mieli voi tulla empiirisesti tietoiseksi itsestään. Kant ei siis ajattele, että aistimelliset representaatiot olisivat läpeensä käsitteellisiä. Itsetietoisuutemme ei vain voi tavoittaa intuitiivisen kognition kohteita sellaisena kuin ne ovat, koska ihmisen tietoisuus voi ottaa kohteekseen vain ulkoisia kohteita. Tässä suhteessa Kantin ajattelulla on yhteys Leibnizin filosofiaan, jonka mukaan emme ole tietoisia kaikista mielen sisällöistä.