A- ja B-laitoksen johdannot eroavat osittain toisistaan. Kant aloittaa B-laitoksen johdannon käsittelemällä puhtaan ja empiirisen kognition eroa. Puhtaalla kognitiolla Kant tarkoittaa sellaista kognitiota, johon ei ole sekoittunut mitään empiiristä. Mistä sellainen kognitio voisi olla peräisin? Se ei selvästikään voi olla peräisin kokemuksesta, mutta Kant tekee heti alussa selväksi, että mikään kognitio ei voi olla alkuperältään täysin kokemuksesta riippumatontakaan. Meillä ei siis ole synnynnäisiä kognitioita vaan kaikki kognitiomme alkaa kokemuksen myötä.

Tämä kokemuksen osallisuuden korostaminen kaiken kognitiomme synnyssä on kädenojennus empiristien suuntaan.  Kirjan A-laitoksen johdannon sivuilla A 1–2 Kant väittää suoraan, että meillä on kokemuksesta riippumattomia kognitioita. Empiristille tällainen väite on luotaantyöntävä, ja Kant näyttää muuttaneen tekstiä ottaakseen huomioon empiristien käsityksen kognitiomme alkuperästä. Sen sijaan, että rientäisi heti kokemuksesta riippumattoman kognition olemassaoloon, Kant esittää lukijalle seuraavan mahdollisuuden:

”Voisihan näet hyvin olla niin, että kokemuskognitiomme on yhdistelmä siitä, minkä otamme vastaan vaikutelmien kautta, ja siitä, minkä oma kognitiokykymme (aistivaikutelmien toimiessa vain alkuunpanijana) tuottaa itsestään […]”

Yhdessä johdannon ensimmäisen kappaleen kanssa tämä katkelma antaa peruskuvan siitä, miten Kant ajattelee kognitiomme syntyvän. Vaikutelmien mainitseminen kertoo empiristille, että Kant ottaa huomioon aistien passiivisen osuuden kognition synnyssä. Hän toisin sanoen hyväksyy sen, että ulkoinen todellisuus vaikuttaa kokijaan jollakin tavalla ja että tällä vaikutuksella on osuutensa kokemuksen sisällössä. ”Vaikutelma” on suomennos sanasta Eindruck, jonka voisi suomentaa myös sanalla ”impressio”. Vaikutelmien mainitseminen viekin lukijan ajatukset helposti Humen käsitykseen kokemuksesta.

Humen mukaan kokemuksemme perustuu pohjimmiltaan aistiemme tarjoamiin impressioihin. Kant on nyt kuitenkin pyytämässä lukijaansa harkitsemaan, voisivatko passiivisesti vastaanottamamme impressiot tai vaikutelmat toimia vain alkuunpanijana kognitiokykymme omalle toiminnalle. Kantin käyttämä verbi tässä yhteydessä on veranlassen. Hänen ehdotuksensa ajatus on, että vaikutelmat toimisivat vain aiheena tai herättäjänä kognitiokyvyn aktualisoitumiselle ja että tämä sisäinen toiminta antaisi oman lisänsä kokemukseen. Tämä ajatus johtaa koko kirjan kannalta ratkaisevaan kysymykseen: onko olemassa kokemuksesta ja jopa kaikista aistivaikutelmista riippumatonta kognitiota? Tällainen kognitio olisi a priori -kognitiota, erotuksena kokemuksesta peräisin olevasta a posteriori -kognitiosta.

Kantin käsitys apriorisuudesta ei täysin vastaa termin nykykäyttöä. Kant ajattelee vanhan skolastisen käsityksen mukaisesti a priori -kognition olevan kognitiota, jossa edetään perustoista seurauksiin (katso a priori ja a posteriori). Tässä käytössä termillä a priori on positiivisesti määritelty merkitys. Se ei ole pelkästään riippumattomuutta kokemuksesta vaan etenemistä perustoista seurauksiin. Kantin käsitys on kuitenkin yhtenevä nykykäytön kanssa siinä mielessä, että kaikki kokemuksesta peräisin oleva kognitio on Kantin mukaan a posteriori -kognitiota. Näin on siksi, että siinä käytetään tiedollisena perustana seurausta, joka tässä tapauksessa on kokemus. Kokemuskognitiossa tiedollinen perusta on siis itsessään seuraus, josta edetään perustaan. Pieni yksityiskohta sivulla B 2 paljastaa osaltaan Kantin käsittävän a posteriori -kognition vanhassa merkityksessään eli laajemmin kuin pelkästään kokemukseen perustuvana kognitiona. Kant näet sanoo empiirisen kognition lähteestä ensin, että se on a posteriori, ja tarkentaa sitten: ”nimittäin kokemuksesta”. Lähde on a posteriori, koska kokemus on olemisen järjestyksessä seuraus. Perustana se voi toimia vain tiedollemme.

On hyvä pohtia, mitä Kant voisi odottaa lukijansa eli 1700-luvun filosofin ymmärtävän a priori -kognitiolla. Tähän kysymykseen vastaamisessa voimme käyttää apuna luentomuistiinpanoja Kantin metafysiikan luennoista, jotka hän piti Puhtaan järjen kritiikin ensimmäisen laitoksen ilmestymisen jälkeen (Metaphysik Mrongovius). Kant selittää luennossaan, että välitön kokemus (yksilöobjekteista) on viimeinen seuraus perustojen ja seurausten ketjussa. Hän jatkaa, että voimme käyttää tätä välitöntä kokemusta perustana ja saavuttaa näin a posteriori -tietoa perusteista. Tämän perusteella voimme olettaa, että Kant odottaa lukijansa ymmärtävän a priori -kognitiolla sellaista kognitiota, jossa edetään ontologisista perusteista seurauksiin. Kokemus voi tällaisen ketjun viimeisenä seurauksena toimia tiedollisena perustana.

Kantin esittämä kysymys a priori -kognition mahdollisuudesta koskettaa näin kokemuksen alkuperää. Kant on esittämässä kysymyksen, onko meidän mahdollista edetä tiedossamme myös toiseen suuntaan ja voiko siis kokemuksen ontologinen perusta toimia perustana myös kognitiolle. Kant voi odottaa lukijansa ymmärtävän, että tämä edellyttäisi kognitiokyvyltämme osallisuutta kokemuksen synnyssä. Leibnizin ja hänen seuraajiensa käyttämässä ja skolastiseen perinteeseen tukeutuvassa merkityksessään a priori -kognition täytyy näet olla peräisin omasta kognitiokyvystämme.

Mahdollisen a priori -kognition alkuperä olisi näin ollen omassa kognitiokyvyssämme, mihin Kant viittaakin sivun B 1 lopussa. Jos kokemus sisältää kognitiokyvyn itsensä spontaanisti tuottaman elementin, niin a priori -kognitio on mahdollista. Kuten Kant toteaa, pelkän ensivaikutelman perustella emme voi ratkaista, onko tällainen aistivaikutelmista riippumaton kognitio mahdollista. Empiristinkin on oltava avoin tätä mahdollisuutta koskevalle tutkimukselle.

Lukijan näkökulmasta Kant on asemoitumassa Leibnizin rationalismin ja Humen empirismin välimaastoon. Hänen lähtökohtansa on, että passiivisesti vastaanotetut vaikutelmat herättävät kognitiokyvyn spontaanisuuden toimintaan ja että kokemus on näin ollen kahden eri lähteen, passiivisen ja aktiivisen kyvyn, yhteinen tuote.

Kantin on tutkimuksessaan selitettävä, minkälainen ontologinen asema passiivisen ja aktiivisen kognitiokyvyn yhteistyönä syntyvällä viimeisellä seurauksella eli yksilöobjekteilla on. Hänen on myös selitettävä, miten hän ajattelee, että kognitiokykymme voi päästä käsiksi kokemuksen ontologisiin perustoihin. Näihin kysymyksiin Kant vastaa myöhemmin. Jo tässä vaiheessa hän antaa kuitenkin viitteen siitä, miten hän ajattelee aktiivisen ja passiivisen kognitiokyvyn toimivan yhdessä. Hän ei hyväksy Humen ajatusta vaikutelmien kopioitumisesta ideoiksi vaan ajattelee vaikutelmien toimivan vain alkuunpanijana sille, minkä kognitiokykymme tuottaa itsestään eli spontaanisti. Myöhemmin kirjassa (A 86/B 118) hän vahvistaa, että vaikutelmat ovat vain okkasionaalisia syitä kognition synnylle. Vaikutelmat eivät siis Kantin mukaan ole kognition vaikuttavia syitä.

Kant haluaa kiinnittää lukijan huomion tähän käsitykseen jo heti kirjan alussa, joten sen voi olettaa olevan tärkeä, vaikka Kant onkin kirjassa harvasanainen puhuessaan vaikutelmien roolista kokemuksen synnyssä. Tämä harvasanaisuus tulee ymmärrettäväksi, kun pidämme mielessä, että Kant olettaa lukijansa tuntevan keskustelun historiallisen taustan pohjiaan myöten. Hän olettaa lukijan tietävän, mitä a priori -kognitiolla on aikaisemmin tarkoitettu, ja samoin hän voi olettaa, että lukija tuntee aikaisemmat käsitykset passiivisten ja aktiivisten kognitiivisten kykyjen roolista kognition synnyssä. Kantin huomautus vaikutelmista kognition aihesyinä kertoo hänen vastustavan sekä Humen että Leibnizin käsitystä aistimellisuudesta. Hän hyväksyy aidon passiivisen kyvyn aistimellisuuden osana mutta ei hyväksy passiivisesti vastaanotettujen vaikutelmien kausaalista vaikuttavuutta.

Tällä käsityksellään Kant yrittää hakea samanlaista keskitietä kuin 1500-luvulla eläneet Suárez ja Giacomo Zabarella. Suárez ja Zabarella nojasivat aristoteeliseen perinteeseen mutta he eivät hyväksyneet Tuomas Akvinolaisen käsitystä kognition alkuperästä. Sekä Suárez että Zabarella ajattelivat, että materiaalisten olioiden ulkoisiin aisteihin aikaansaamat muutokset eivät voi olla aistimellisen kognition vaikuttavia syitä. Suárezin mukaan aistikyvyn itsensä täytyy olla osittainen syy aistimuksen syntymisessä. Zabarella taas kielsi kokonaan aistien kohteilta vaikuttavuuden aistimisessa. Hänen mukaansa objektin vaikutus rajoittuu lajimuodon syntymiseen, joka on aistimellisen kognition edellytys mutta ei vaikuttava syy. Vaikka aristoteelisessa perinteessä ajateltiin impressioiden olevan muotoja, mitä Kant ei hyväksy, mielen kykyjen ja kognition synnyn näkökulmasta hänen käsityksensä on samankaltainen kuin Suárezin ja Zabarellan. Kant pyrkii etsimään kognition synnylle sellaisen selityksen, joka ottaa huomioon niin vaikutelmat kuin mielen oman aktiivisuudenkin, mutta samalla kieltää toisaalta vaikutelmilta kausaalisen vaikutuksen ja toisaalta kognitioiden sisäsyntyisyyden.