Kantin filosofia perustuu mielen tutkimiseen. Olennaista mielessä on hänelle ajattelun kyky. Hän pyrkii selvittämään, minkälaiseen tietoon ihmisen ajattelukyky yltää ja miten ajattelukyvyn pitäisi ohjata ihmisen toimintaa. Kant vertaa filosofiaansa Kopernikuksen tekemään vallankumoukseen tähtitieteessä. Hänen vallankumouksensa tarkoituksena on uudistaa filosofia kumoamalla aikaisemmat teoriat mielen kyvystä olla tietoinen mielen ulkoisesta todellisuudesta. Kant ei kuitenkaan pyri puhdistamaan filosofiaa kaikesta menneestä, vaan hän perustaa vallankumouksensa myöhäisskolastiselle käsitykselle mielestä ja ajattelun aktien loogisesta muodosta. Kant on uuden ajan filosofi, mutta hän ei hyväksy uuden ajan alun filosofien käsitystä mielestä ja tietoisuudesta.

Uuden ajan alun filosofien virheenä oli Kantin mukaan ajatella mielen kohdistavan tietoisuutensa ulkoiseen todellisuuteen ideoiden avulla. Niin empiristit kuin rationalistitkin olivat omaksuneet uuden käytön vanhalle idea-sanalle. Kant valittelee, että tämä oli osoittautunut turmiolliseksi filosofialle ja edistyksen sijasta vienyt sitä taaksepäin. Myöhäisskolastinen käsitys mielestä ja tietoisuudesta oli ollut uutta ideaoppia hedelmällisempi perusta filosofialle. Vaikka Kant kumoaa kaikki aikaisemmat yritykset selittää tietoisuuden kohdistuminen ulkoiseen todellisuuteen, hän omaksuu skolastikoille tyypillisen perusajatuksen välittömästä tietoisuudesta mielen ulkopuolisista kohteista. Skolastikkojen virheenä oli ajatella, että mieli voisi tavoittaa todellisuuden sellaisena kuin se on. Kantin mukaan mieli voi tavoittaa ulkoisen todellisuuden vain mielessä itsessään olevien aistimellisten ja loogisten muotojen avulla. Aistimellisuutemme muodot – avaruus ja aika – eivät ole peräisin ulkoisesta todellisuudesta, ja kuitenkin voimme kohdistaa tietoisuutemme ulkoiseen todellisuuteen vain niiden avulla. Tästä syntyy perusongelma, johon Kantin filosofia pyrkii vastaamaan: voiko järki tavoittaa päätelmillään todellisuuden sellaisena kuin se on?

Kant vastaa tähän kysymykseen pyrkimällä määrittämään järjen pätevän käytön rajat. Hän lähtee tähän tutkimukseen logiikan kautta. Samoin kuin myöhäisskolastisen filosofian edustajat, hän ajattelee, että mielen akteilla on looginen muoto ja että logiikka johtaa tieteenalana kysymyksiin, jotka vaativat mielen itsensä kykyjen tutkimista. Skolastikot käyttivät tästä tutkimusalasta nimitystä scientia de anima, eli sielua koskeva tiede. Tämä tausta näkyy Kantin käyttämässä terminologiassa, joka juontuu logiikasta. Keskeisillä termeillä representaatio, kognitio ja intuitio on taustansa latinankielisessä logiikan terminologiassa ja skolastisessa mielen tutkimuksessa.

Sielu ja mieli tarkoittavat Kantin filosofiassa pitkälti samaa. Kant tarkoittaa sielulla ajattelevaa minää, ja hänen tutkimuksensa kohteena on mieli, jolla on ajattelun kyky. Klassisen latinan vastine ajattelevalle minälle on animus, joka tarkoittaa rationaalista sielua. Latinankielisessä skolastisessa perinteessä tämä sana oli kuitenkin poistunut käytöstä ja korvautunut merkitykseltään yleisemmällä sanalla anima, jolla skolastikot tarkoittivat mieltä tai sielua yleisesti. Tämän sielun ajateltiin olevan kaikelle elämälle yhteinen periaate. Termiin joko lisättiin tarvittaessa määre rationalis tai käytettiin sanaa intellectus, eli intellekti tai ymmärrys (laajassa merkityksessä), kun tarkoituksena oli viitata ihmissieluun.

Rationaalinen sielu tai intellekti on siis mielen ajatteleva kyky, ja se on Kantin filosofian tutkimuskohteena. Järki on Kantin päähuomiona kahdessa ensimmäisessä ”kritiikissä”, mutta on tärkeää ymmärtää, että ajattelun kyky on vain osa mielen kognitiivista kykyä ja että ajattelu on yhteydessä myös kykyihin, jotka eivät ole kognitiivisia. Kantin mukaan mielessä on kolme perustavaa kykyä, joihin kaikki kyvyt voidaan palauttaa. Nämä kyvyt ovat kognitiokyky, mielihyvän ja mielipahan tuntemisen kyky sekä haluamiskyky. Kognitiokyky ja haluamiskyky voidaan jakaa alempaan ja ylempään kykyyn siten, että alempi kyky on yhteinen eläimille, kun taas ylempi kyky edellyttää ajattelua ja kuuluu siis rationaaliseen sieluun.

Ylempi kognitiokyky

Ylempi kognitiokyky on käsitteellinen kyky, johon kuuluvat ymmärrys (suppeassa merkityksessä), arvostelukyky ja järki. Ymmärrys on näistä kyvyistä perustavin ja se perustuu käsitteisiin, jotka mieli abstrahoi alemman kognitiokyvyn tarjoamasta materiasta. Ymmärryksen representaatiot ovatkin yleisiä representaatioita ja ymmärrys itse on sääntöjen tai yleisten representaatioiden kyky. Arvostelukyky ja järki rakentuvat ymmärryksen ja sen tuottamien käsitteiden perustalle. Arvostelukyky on kyky subsumoida (tai poimia) erityinen yleisen alle, ja järki on kyky määrittää erityinen yleisen avulla periaatteista johtaen. Arvostelukyky yhdistelee käsitteitä arvostelmiin, järki taas arvostelmia päätelmiin.

Ylempi haluamiskyky

Ylempi haluamiskyky perustuu niin ikään käsitteisiin. Haluamiskyvyn ja kognitiokyvyn erillisyys kuitenkin hämärtyy ylemmän haluamiskyvyn kohdalla. Kant näet asettaa ylemmälle haluamiskyvylle hyvin korkean kriteerin. Pelkkä ajattelu tai järjen käyttö ei tee haluamiskyvystä rationaalista, vaan ylemmän haluamiskyvyn edellytyksenä on puhtaan järjen kyky olla käytännöllinen. Todellinen ylempi haluamiskyky on Kantin mukaan järki, ”sikäli kuin se itsessään määrää tahtoa” (KJK, 70). Ylemmän haluamiskyvyn olemassaolo on näin ollen Kantille todistusta kaipaava asia. Samalla tulee todistetuksi tahdonvapaus.

Tahto vertautuukin Kantin järjestelmässä ylempään kognitiokykyyn ajattelua edellyttävänä kykynä, joka rakentuu eläimellisen mielen kyvyn päälle. Tahto on Kantin mukaan haluamiskyky pelkästään käsitteiden määräämänä. Haluamiskyky kokonaisuudessaan on elävän olennon kyky olla representaatioidensa kautta näiden representaatioiden kohteiden todellisuuden syy (KJK, 52 alaviite). Tahdon kohdalla nämä representaatiot ovat siis käsitteellisiä. Tahdon määräytyminen on käsitteellisenä järjen ohjaamaa, mutta määräytyminen voi silti tapahtua mielihyvän tai mielipahan tunteiden välityksellä, jolloin se ei täytä ylemmän haluamiskyvyn kriteeriä.